Neljä kuukautta myöhemmin

Päivitän tätä blogia nyt viimeisen kerran Delhissä, mutta olen kirjannut ajatukseni jo Orchhassa parin viimeisen viikon aikana. Viimeiset päivät Orchhassa olin ilman nettiyhteyttä, ja nyt jouhevan wi-fin ääressä saan sen vihdoin ilmoille!

Joulukuussa 2012

Orchha tuntuu nyt toiselta kodilta. Välillä täytyy oikein miettiä, mihin kuulun oikeasti. Kun ajattelen elokuuta, jolloin tulin tänne, se tuntuu hyvin kaukaiselta ajalta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka pysyvät mielessä varmasti loppuelämän ajan. Tuntuu myös hauskalta ajatella, että kun tulen tänne uudestaan, tapaan ystäviä ja tuttuja kasvoja kadulla, joita tervehtiä. Siitä huolimatta, että tämä on yksi lempipaikoistani, täällä on paljon harmittavia ja raivostuttavia asioita. Sen vuoksi Intia ehkä onkin niin mielenkiintoinen - usein siihen väsyy totaalisesti, mutta ei koskaan kyllästy.

Viikon päästä palaan Suomeen, ja nyt tuntuu sopivalta hetkeltä kertoa viimeisimmät Intia-havainnot.

Viranomaiset ovat täällä epäilyttäviä, usein jopa vihollisia, eivät koskaan ystäviä. Tämä on tullut todettua myös omakohtaisesti. Yhtenä sunnuntaina olimme Betwan rantakivillä istuskelemassa  Leonien ja Shahidin kanssa, kun kolme miestä käveli meitä kohti. He pyysivät Shahidia tulemaan luokseen, ja sanaakaan sanomatta he tutkivat hänen taskunsa ja ottivat mukaansa. Meiltä ei kysytty mitään, eikä kerrottu mihin kaveria viedään. Hölmistyksestä toivuttuamme lähdimme kipittämään miesten perään, ja näimme vain moottoripyörän perävalot… Olimme kuulleet juttuja poliisien pelottavasta ja arvaamattomasta toiminnasta, joten olimme jo aika hätääntyneitä. Onneksi 15 minuuttia myöhemmin Shahid käveli vapaana miehenä meitä vastaan. Intialainen mies kahden länsimaalaisen naisen kanssa on jotakin niin epäilyttävää, että sen perusteella voi näemmä pidättää ja viedä kuulusteluun. Koko tilanne olisi ollut selvä pelkästään meiltä kysymällä, koska mehän olemme työkavereita. Mutta oli tietenkin makoisampi tilanne viedä tyyppi näyttävästi poliisien käsikynkässä kuulusteluun kuin tylsästi todeta asioiden oikea laita.

Joskus ihmishenki on täällä hyvin halpa, ei monenkaan rupian arvoinen. Viime viikolla  erään oppilaamme isä tapettiin raa´asti omassa kotikylässä. Mies oli kuulemma saanut samana päivänä isohkon summan rahaa (tuskin kovinkaan paljon, köyhä maanviljelijä…) ja illalla hänen serkkunsa ja pari muuta miestä pyysivät häntä ulos. Loppujen lopuksi tytön isä köytettiin kaulasta puuhun kiinni, jossa hän virui, ennen kuin hänet tapettiin kirveellä. Koko pikkukylä on nyt murheen murtama, lapset eivät tule kouluun ja naiset itkevät vainajan kotona. Menimme koko koulun henkilökunnan kanssa käymään surutalossa. Perheen tilanne on kaikin puolin surullinen, sillä isä oli ainoa perheen elättäjä, eikä hänellä ole edes veljeä, jolle yleensä kuuluu huolehtia leskestä ja lapsista. Mikähän tämänkin perheen tulevaisuus on… 

Näissä järjestetyissä avioliitoissa ei ehkä aina ole kovin paljon keskinäistä rakkautta tai onnellisuutta, mutta riippuvuussuhteita ne kyllä ovat mitä suurimmassa määrin. Vaimo on täysin miehensä armoilla, ja koko perhe on hukassa, jos mies ei pysty huolehtimaan perheestä. Naisetkin toki käyvät joskus töissä, kuten opettajat koulussamme, mutta naisten palkka on yleensä niin pieni, että sillä ei perhettä ole helppo elättää. Usein lisäksi kotona on useampi pikkulapsi, joten äidin on siksikin hankala lähteä kodin ulkopuolelle töihin. 

Omista raha-asioista sen verran, että en vieläkään osaa arvioida hintoja ja maksan aina liikaa, tavaroissa kun harvemmin täällä on hintalappuja! Olen aika huono tinkimään tarpeeksi, ja lopulta aina ajattelen, että minulla on tähän varaa, vaikka maksaisinkin pari euroa ylimääräistä. Nuo pari euroa voivat sen sijaan olla pienen kaupan pitäjälle iso raha. Kuten muutama päivä sitten, kun kävin Kashmirista kotoisin olevan miehen putiikissa. Illalla seitsemän aikaan olin kuulemma hänen päivän ensimmäinen asiakkaansa! Olin kuullut, että Orchhassa on vielä yksi kashmiri, muut ovat paikalliset hindukauppiaat saaneet ajettua pois (mikä on esimerkki todella rasistisesta asenteesta, joka vallitsee ainakin tässä hinduvaltakunnassa!), joten halusin tukea hänen bisnestään. Kashmirit (jotka ovat yleensä muslimeja) ja tiibetiläiset ovat joka vuosi tulleet talviaikana tänne myymään tuotteitaan, mutta tänä syksynä heitä on uhkailtu ja jopa hakattu, jotta he lähtisivät täältä. Hindukauppiaat ovat kateellisia heidän laadukkaista tuotteistaan, ja sen vuoksi toimivat niin röyhkeästi. Lisäksi hindut ovat joskus todella epäluuloisia ja halveksuvia muita uskontoja kohtaan. Itse tykkään eniten juuri näistä pohjoisen ihmisistä, jotka eivät tuputa ja ovat kohteliaita ja rauhallisia. Kyseinen kashmirikauppias vaimoineen kutsui meidät tällä viikolla päivälliselle, ja eilen vietimme illan heidän luonaan herkutellen ja kuunnellen tarinoita Kashmirista, maanpäällisestä paratiisista – vaikutti olevan kova koti-ikävä isännällämme.

Jos luulin, että suomalaiset ovat kännykkäkansaa, niin todellinen kännykkäkansa löytyykin Intiasta! Kaikilla näyttää kännykkä liimautuneen käteen, parhaimmilla kaksi, toinen musiikin kuuntelua ja toinen puheluita varten. Junassa puherumba on välillä tosi kovaäänistä ja häiritsevää, kun haloota huudellaan huonon yhteyden vuoksi ja asiat pitää välttämättä toimittaa matkan varrelta. Opettajatkin vastailevat surutta puhelimeen tunneilla, välittämättä yhtään oppilaiden häiriintymisestä. Täällä ei ole sentään ongelmaa oppilaiden kännykänkäytöstä koulussa, kuten meillä Suomessa se on jatkuvaa taistelua asian tiimoilta.

En ole kertonut paljon ihmisistä, joiden kanssa olen jakanut jokapäiväisen leivän ja viettänyt suurimman osan valveillaoloajasta. Meitä on tässä talossa yksi muslimi, kaksi hindua ja kaksi kristittyä (toinen kiltti katolilaistyttö ja toinen pakanahko luterilainen). Asetelma on aika mielenkiintoinen, vaikka uskonnollisia ristiriitoja eiT varmaankaan ole liiemmin ollut. Yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia, ja koska kaikille kelpaa hyvin kasvisruoka, ei ole tarvinnut pahoittaa kenenkään mieltä miettimällä syödäänkö tänään sikaa vai nautaa.

Sanjeev ja Shahid asuvat täällä vakituisesti. Sanjeev on neuroottisluonteinen kirjanpitäjä, jolle hindujen puhtaussäännöt ja ihmisten oikea paikka yhteiskunnan portailla ovat tärkeitä. Shahid on länsimaalaishenkinen muslimi, joka menee fiiliksellä päivästä toiseen, mutta on pohjimmiltaan tosi uskovainen nuorimies. Hauska poika, välillä syvissä mietteissä ja välillä taas hulvaton seuramies. Molemmat miehet ovat aika turhamaisia, ja peilailevat itseään siekailematta aina peilin ohi kulkiessaan, mikä huvittaa minua joka kerta yhtä paljon. 

Jaipal on viinaanmenevä kokki-yleismies, joka juo salaa halpaa darua ruokaa laittaessaan, ja usein kun ruoka valmistuu, kokki on myös jo aika valmis tapaus.. Jaipalilla on neljä ihanaa tyttöä, mutta vielä pitäisi poika saada, muuten ei intialaismies ole tyytyväinen. Mutta ”pieni” riski on aina olemassa, että seuraavakin yritys on väärää sukupuolta, ja viiden tytön naittaminen ei ole halpaa lystiä köyhälle miehelle. Puolitosissaan vanhemmat ovat esittäneet minulle useamman kerran, että otapa nuorin Maya-vauva Suomeen! Heillä olisi siten yksi huoli vähemmän tyttöjen tulevaisuudesta…

Olen ystävystynyt myös joidenkin nuorten intialaisnaisten kanssa, mikä alussa tuntui vaikealta, koska he eivät paljon liiku kodin ulkopuolella. Koululla kävi muutaman kerran tanssia opettamassa parikymppinen Neha, ja olemme käyneet hänen luonaan kylästelemässä. Hauskaa näissä vierailuissa on, että meidän pitäisi joka kerta tanssia! Olen yrittänyt päästä pälkähästä ehdottamalla, että voin kyllä laulaa jotakin, mutta se ei ole kiinnostavaa, tanssia sen olla pitää – ja mielellään ”english dance”!  Joskus olen suostunut intialaiseen bollywood-ketkutteluun, koska aina on mukava oppia uutta. Naurettavaltahan se näyttää, mutta ainakin heillä on taas hauskaa meikäläisen kustannuksella. Nehan oli tarkoitus mennä naimisiin ensi vuonna, sulhanen oli valmiiksi katsottuna ja hän odotti kovasti häitään. Äskettäin hän kuitenkin kertoi, että häät on peruttu ja hän oli tosi surullinen ja masentunut. Pojan perhe halusi kuulemma myötäjäisiksi niin paljon rahaa, että Neha ja perheensä eivät enää halunneet avioliittoa. Neha on kaunis ja lahjakas monella tavalla, mutta siltikin raha sanelee eniten naimakaupoissa. Taas kerran olen kiitollinen naisena elää omaa elämää haluamallani tavalla, mitä näillä tytöillä ja naisilla ei kerta kaikkiaan ole. Vapaus, vapaus, vapaus!

Tällainen on ollut minun Intia. Saa nähdä, kuinka asettuminen normaaliin elämään Suomessa tapahtuu. Mielessä on jo monia juttuja, joilla voisin jatkaa Maya-koulun tukemista ja lasten auttamista Suomesta käsin. Ja kun seuraavan kerran tänne palaan, tiedän mitä pakata matkalaukkuun, sillä monesta perusmateriaalistakin koululla on pulaa. 

Lopuksi vielä:

Intian Vihatuimmat Top 5:

1.     Autojen sikamaisen korviahuumaava tööttäily

2.     Sähkökatkot

3.     Koirien kiusaaminen

4.     Punaisten purutupakkaklönttien syljeskely pitkin seiniä 

5. Kylmä suihkuvesi aamulla tai ei vettä ollenkaan

 

Intian Ihanat Top 5:

1.     Ilmasto

2.     Helppo ystävystyminen

3.     Sähkökatkot (hieman taukoa television täysillä pauhaavista musiikkikanavista)

4.     Bollywood-balladit

5.     Rentoilu

Yksi laulu kulkee minun mukana, ja taaskin lähdön hetkellä se soi mielessä. Jostakin syystä tuntuu, että minun elämässä lähtemisiä ja uuden aloituksia on erityisen paljon…

”Aina olin matkalla

pyhiinvaelsin,

onnesta ja murheesta vain murut tallensin.

Enkä tiennyt minne päin,

miksi kuljinkaan,

tuhat kertaa kaaduin

aina nousin uudestaan.

Lemmen, lemmentähteä

läksin etsimään

pyhänä ja etäällä

se tuikki päällä pään.

Vaikken matkan määrästä

tiennyt laisinkaan

kulku oli kevyttä

ja ilo irrallaan.

Nyt kun vihdoin tähteä

hiukan tunnen jo

on jo liian myöhäistä

jo nousee aurinko.

Maailmaani rakastin,

nyt hyvästelen sen.

Matkan suunnan hukkasin

vaan rohkeutta en.”