Koulupäiviä ja festivaaleja

19.10.2012

Intiassa osataan juhlia. Ja usein! Luterilaisena tiukkapipona sitä ihmettelee täkäläisten taitoa heittäytyä juhlatuulelle milloin mistäkin, ja monen päivän ajaksi. Silloin ei tulla kouluun, ja luulenpa että monesta muustakaan velvollisuudesta ei oteta painetta. Olen yrittänyt selvittää vanhemmille, että eikö olisi ihan kohtuullista tulla neljäksi aamutunniksi kouluun, ja aloittaan juhliminen sen jälkeen.. Olen varmaan varsinainen ilonpilaaja. Tänään alkoi viikon mittainen Durkha-festivaali, jolloin naiset paastoavat.  Äitien paasto vaikuttaa siihen, että lapsia jää kotiin, syy ei ole vielä minulle selvinnyt. Parin viikon päästä vietetään muslimien Id-juhlaa, ja silloin on ihan virallisestikin lomaa kolme päivää. Juhlista suurin, meidän joulua vastaava Diwali on vuorossa marraskuun lopussa. Silloin joka puolella maata on suuria ilotulituksia, lahjoja vaihdetaan ja naiset näyttäytyvät kylillä upouusissa sareissaan.

Tälläkin hetkellä kylä raikaa jonkinlaista rumpukoneella terästettyä uskonnollista laulua -  ja se todellakin raikaa yötä myöten aamuun asti!  Juhlat ovat pääasiassa uskonnollisia hindujen juhlia, jotka keskittyvät temppelien ympärille. Ihmettele siinä sitten, jos juhlaväki ei aamulla jaksa vääntäytyä ylös ja koulun penkille.

Viime viikolla poissaolijoiden määrä koulussa alkoi olla niin huipussaan, että lähdimme kahden opettajan kanssa kotikäynnille tarkistamaan, missä lapset ovat. Poissaoloja ei ole tapana ilmoitella, ja välillä koulusta käsin täytyy tehdä täsmäiskuja kotiin. Aika paljon lapset sairastavat, ja hyvin usein malariaa. Kouluikäisillä malaria hoituu useimmiten lääkkeillä, mutta aika pitkään se pitää ihmisen heikossa kunnossa. Alle viisivuotiailla malaria voi olla tappava tauti, varsinkin jos lääkkeisiin ei ole perheellä varaa. Koululaisten lisäksi koulun opettajat ja kokki ovat tänä syksynä saaneet malarian, mutta kaikki ovat onneksi kunnossa nyt. Minun hyvää terveyttä täällä on ihmetelty, koska ulkomaalaiset yleensä aina saavat mahatauteja sun muuta melko helposti näissä kropalle vieraissa oloissa. Olen todellakin ollut täysin terve koko ajan! Ainoastaan hyttyset koettelivat sietokykyä alussa, mutta niittenkin kanssa olen ilmeisesti nyt sujut. 

Kodeissa meidät otettiin hyvin vastaan. Ajattelin ensin, että minusta kielipuolena  ei varmaan ole 
paljon iloa sillä reissulla, mutta opettajat laittoivat minut esittämään asiamme (pienellä käännösavulla toki…)  ja ehkä se oli tehokas tapa, sillä köyhissä kodeissa ulkomaalainen vieras otetaan suurella mielenkiinnolla ja arvostuksella vastaan.  Yritin olla napakkana, ja selittää koulun, läksyjen ja vanhempien tuen olevan lapsille tärkeää.  Seuraavana päivänä melkein kaikki olivatkin koulussa, joten olimme tyytyväisiä keikkaamme! Jälkeenpäin opettajat naureskelivat koululla muille, kuinka Henna huuteli kaikille ohikulkijoille ja naapureillekin ”namaste!” ja ”hello!” – heistä se oli hyvin huvittavaa, koska he itse olivat vakavalla asialla liikkeellä, ja silloin ei ole hyvä olla liian kohtelias…

Reissuni on nyt puolivälissä. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen, vaikka aina ne eivät ole olleet mukavia ja joskus olen tuntenut ahdistusta epävarmuudesta, mitä täällä eläminen väistämättä tarjoaa välillä. Monien elämä on päivittäistä selviytymistaistelua, mutta siltikin he hymyilevät aidosti ja ovat anteliaita ja vieraanvaraisia, kyynisyyteen en ole täällä törmännyt. Lämpimiä kohtaamisia riittää joka päivälle. Ihmisten avoin suhtautuminen minuun ja kotiin kutsuminen välittömästi  ensimmäisellä tapaamisella on normaalia,  ja ystävyys syntyy nopeasti, mikä on vierasta meikäläisittäin – jäyhä suomalainen on todellakin hitaasti lämpiävää sorttia näihin verrattuna. Suomalaisethan jopa kehuskelevat sillä, kuinka vaikea heidän ystävikseen on päästä (vaikkakin ystävyys on sen jälkeen lujaksi solmittu), mutta kyllä soisin itseni oppivan täkäläisiltä sitä, kuinka luontevasti uusia ihmisiä voi lähestyä.  Intialaisille on helppoa sanoa kohteliaisuuksia ja saada toiset hyvälle tuulelle. Opettajat koulussa kehuvat päivittäin kaunista kynsilakan tai hiusten väriä, uutta vaatetta.. Intialaiset naiset ovat köyhyydessäänkin hyvin turhamaisia ja kauneuden päälle. Ja huumori täällä kukkii! Asioille osataan nauraa, joskus päin naamaakin, mutta ei koskaan pahalla tarkoituksella.

Tällä viikolla kuulemma satoivat ensimmäiset lumihiutaleet Suomessa. Se on aina yhtä jännittävä hetki, kuten lapsena, syksyn vaihtuminen talveksi on jotenkin raikasta ja puhdistavaa. Täälläkin ilma viilenee selvästi illasta aamuun, vaikka keskipäivällä on vieläkin tukalan kuuma. Nautin varsinkin aamun viileydestä, jolloin on mukava ajella pyörällä kouluun ilman, että on yltä päältä hiessä.  Joka aamu ajellessa ihmettelen omaa etuoikeutta nauttia  tästä maasta, ihanista maisemista, ihmisistä, sekä vapautta normaaleista velvoitteista, mahdollisuutta  vain elää päivän kerrallaan. Helppo elämä on joskus aivan paikallaan.

Ps. Meninkin kehuskelemaan rautaisella vatsallani..Juuri nyt ramppaan vessassa vähän väliä - syynä luultavasti jäätelö, jota söin eilen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Eevan kotiapulainen oli keksinyt, että oli minun syntymäpäivä.. ja sen kunniksi saimme erityisen hyvää ruokaa ja jätskiä jälkkäriksi. Ja koska kyseessä oli mielikuvitussynttärit, sain päättää ikänikin aivan vapaasti. Ja miehän haluaisin olla aina vain 25!

Tänään pääsin jälleen yllätysjuhliin, tutun räätälin siskontytön (!) kihlajaisia vetettiin isolla meiningillä, koulun väkeäkin kutsuttiin ja menin Shahidin kanssa pistäytymään. Ja syömään! Sen seitsemää sorttia, ja lopuksi jäätelöä..Nyt sitten maha kiittää makeista hetkistä. 

  Pps. Kirjasin tekstini viime viikolle, jolloin jo kirjoitin sen. Kuvien liittäminen meinaa vaan olla kahdotonta huonon nettiyhteyden vuoksi, joten sain julkaistua tämän vasta tänään. Ei se ole niin päivän päälle täällä...alan oppia intialaisille tavoille ilmeisesti! Anteeksi siis, että annoin ootella päivitystä näin pitkään - ja ihanaa, että sitä ootellaan!

Joskus kläpit häätyy hakea koulunpenkille.

Erikoisen suloinen vauva.

Joskus oppii paremmin, kun pääsee ulos luokasta.. Chaya.

Opettajakaverini isoisä.

Rabita-kollega, mie ja Rabitan äiti.

Rashmi kävi kylässä pelleilemässä.

Tässä tunnelmia kihlajaisjuhlista. Joraus oli niin kiihkeää, että minun kameralla oli vaikeuksia pysyä mukana..

Tässä syntyy munakoisocurrya kookosmaidolla.

Voilá!

Yhtenä iltana menimme katsomaan festivaalistagea....

.... siellä tapasimme tuttavamme Ranin, joka kutsui meidät teelle. Lisäksi hän halusi pistää kampaukset uusiksi.

Onko se nyt parempi :)

Ilta oli loppujen lopuksi tosi hauska, kun talo (=yksi huone) täyttyi naapureista ja kulmakunnan lapsista. Me joimme teetä keskellä huonetta ja reilut kymmenen ihmistä seisoi ympärillä ja ketseli toimitusta.

Elämistä ja kuolemista Intiassa

Täällä taas ollaan, Orchhassa ja Maya Schoolissa. Monen mutkan kautta palasin viime sunnuntaina kotiin Agrasta ja Varanasista, ja heti maanantaina palasin koululle työn syrjään kiinni.Pehmeällä laskulla tosin, sillä tiistaina vietettiin Intiassa Gandhin syntymäpäivää,  joka oli kansallinen vapaapäivä ja suuri juhlapäivä. Jopa pikkuisessa Orchhassa väkeä oli kuin pipoa, kun tuhannet ihmiset (kuvassa osa 5000 maalaisnaisesta) hyvinkin kaukaa maaseudun kylistä tulivat tänne "maalikyliin" näyttäytymään. Poliitikkoja oli puhumassa kauniita sanoja - jotkin ilmiöt ovat varsin universaaleja...

Varanasissa oli mielenkiintoista pistätytyä. Sehän on pyhistä pyhin kaupunki, ei ainoastaan hinduille, vaan myös muille uskontokunnille. Itse kaupunki oli hälyisä ja jopa likaisempi kuin keskiverto intialainen kaupunki (joita ei ikinä kyllä voi siisteiksi moittia}. En lakkaa ihmettelemästä sitä jätteen määrää, mikä katujen reunoilla päivittäin on. Eläimet syävät siitä osansa, mutta mihin ihmeeseen menee se kaikki loppu? Varmaankiin joihinkin muihin jätekasoihin.. Varsinaisia kaatopaikkoja en ole täällä nähnyt. Osa jätteestä poltetaan niillä sijoillaan, ja osa sitten maatuu ja peittyy niihin ojan varsiin. Mutta kuinka suuri markkinarako piileekään tämän maan jätehuollossa.. Ja toisaalta kuinka suuri ekologinen painolasti tämän maan harteilla lepääkään, ja yhä suurenevassa määrin! 

Varanasi tunnetaan tietenkin parhaiten Gangesissa kylpevistä intialaisista, jotka haluavat tehdä ainakin kerran elämässään sinne pyhiinvaelluksen. Suurin toive hindulle on kuolla Varanasissa, ja ainakin tuhkan on päästävät ajelehtimaan tuohon pyhään virtaan. Monet tulevat sinne sairastaessaan ja kuoleman lähestyessä, varmistaakseen sielulleen mahdollisimman otolliset lähtökohhdat uuteen, entistä parempaan seuraavaan elämään. Näinkin monen monta ruumissaattuetta, sillä ruumis kuljetetan mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen polttopaikalle joen rannalle. Jos kuolema tapahtuu kaukana Gangesista, se joko kuljetetaan Varanasiin poltettavaksi, tai jos se ei ole mahdollista kustannusten takia, tuodaan vainajan tuhka. Olin polttopaikalla, jossa Gangesin aaltoihin oli laskettu myös George Harrisonin tuhka muutama vuosi sitten.

Vainajien polttopaikoilla kuvaaminen on tiukasti kiellettyä, joten seurasin toimituksia rauhassa yrittäen tallentaa sen ainutlaatuisen kokemuksen muistiin ja mieleen. Eräs ystävällinen herra vei minut rovioiden yläpuolella olevalle parvelle, josta sain katsella pyhää toimitusta hyvin läheltä. Ainakin neljä-viisi vainajaa paloi yhtäaikaa, ja koko ajan tuhkalautta  kellui veden pinnalla. Poltettava ruumis lepää puisilla paareilla suuren puukasan päällä, ja se on peitetty kauniilla kankailla ja tuoreilla kukilla. Sukulaiset heittävät tuleen hyväntuoksuisia jauheita, mistä johtuen minkäänlaista epämiellyttävää hajua polttamisesta ei synny. Päinvastoin santelipuujauhe antaa hyvän tuoksun. Toimitus oli harvinaisen kaunis, ja samalla hyvin arkinen. Veden rajassa eräs mies siivilöi tuhkavettä löytääkseen vainajilta peräisin olevia kultahampaita, jotka hän voi myydä eteenpäin. Kuulemma ihan varsinainen ammatti on tämä kullanhuuhdonta! Kukaan ei itkenyt, näytti siltä, että täällä ihmisillä kuoleman hyväksyminen on paljon helpompaa kuin meillä. Naiset eivät kylläkään saa tulla polttotilaisuuteen mukaan, vaan heidän on surtava kotona. Minua opastanut mies kertoi syyksi, että naiset itkisivät liian kovaäänisesti, mikä heikentää ja vaarantaa sielun lähtemistä ruumiista... Voihan se ollakin, nyt siellä ainakin oli rauhallista minkälaiselle sielulle tahansa aloittaa matka seuraavaan elämään!

Sisters of the universe.

Gangesin rantaa ja kaupunkisilhuettia.

Huolella Gangesissa pestyillä jaloilla oli ainakin hetken kevyempi astella.

Venheitä.

Aamukylvylle menijöitä ja tulijoita aamukuudelta.

Guru News.

Ekaksi katsoin, että virtahepoja, mutta vilvoittelevia puhveleitahan ne.

Tämä viikko on taas mennyt koulussa, ihan mukavissa tunnlmissa muuten, mutta lapsia on ollut paljon poissa. Joinakin päivinä luokassa saattoi töröttää kaksikin oppilasta! Tiistain juhlapäivä pisti joillakin koko viikon sekaisin, se on kuulemma tavallista täällä. Tänä aamuna pihalla pörräsi lapsia jo aivan entiseen malliin, joten eiköhän se siitä taas lähde kaikilla käyntiin. Kunnes taas pidetään omia lomia, syystä tai toisesta.

Koulun arjessa näkyy myös se, että meillä ei ole rehtoria tällä hetkellä. Etsinnässä hän on, mutta tällaiseen pikkuiseen maalaiskouluun ei ole helppo löytää pätevää ihmistä. Opettajat hoitavat juuri ja juuri työnsä, mutta minun mielestä tarvitsisivat  vähän päällekatsomista... Eilen tapasin nuorimman opettajan lukemasta naistenlehteä salassa pöydän alla, vaikka hänellä oli matikan tunti menossa! Hän oli laittanut taululle laskut, joita oppilaat kopsasivat hiljaa itsekseen, ja siinäpä oli tytöllä aikaa lukea uusimpia meikkivinkkejä täkäläisestä cosmosta.. Mulkoilin aika pahasti häntä antaen ymmärtää, että sinut on nähty! Siinä sitä sitten ihmetellään, kun oppilaat ovat niin tyhmiä, etteivät mitään opi. Auttaisi kyllä asiaa, jos heitä todella opetettaisiin oppimaan. Tässä on minusta meidän vapaaehtoisten opettajien tärkein tehtävä täällä, antaa esimerkkiä toimivammasta opetuksesta, ja siinä yritän kyllä parhaani.

Kushimi ja keltainen kukka.

Tämä on niin pikkuinen tyttö, että nukkui eilen yhden oppitunnin ajan. Äidin mukaan 5 v. mutta korkeintaan 4 se on:)

Naapurinpoikia, jotka rakastavat olla kuvassa!

Namaste vaan taloon!

Loppuun vielä toivoa antava kuva: Paperipaja, jossa käytetään ainoastaan kierrätyspaperia. Paja oli tehdasalueella, jossa kaikki toimii ekologisesti. Myös meidän koulun seinä- ja kattotiilet ovat peräisin tuolta ekoalueelta. Ehkäpä Intiassakin ympäristömuutos on mahdollinen.. slowly, slowly!