Neljä kuukautta myöhemmin

Päivitän tätä blogia nyt viimeisen kerran Delhissä, mutta olen kirjannut ajatukseni jo Orchhassa parin viimeisen viikon aikana. Viimeiset päivät Orchhassa olin ilman nettiyhteyttä, ja nyt jouhevan wi-fin ääressä saan sen vihdoin ilmoille!

Joulukuussa 2012

Orchha tuntuu nyt toiselta kodilta. Välillä täytyy oikein miettiä, mihin kuulun oikeasti. Kun ajattelen elokuuta, jolloin tulin tänne, se tuntuu hyvin kaukaiselta ajalta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka pysyvät mielessä varmasti loppuelämän ajan. Tuntuu myös hauskalta ajatella, että kun tulen tänne uudestaan, tapaan ystäviä ja tuttuja kasvoja kadulla, joita tervehtiä. Siitä huolimatta, että tämä on yksi lempipaikoistani, täällä on paljon harmittavia ja raivostuttavia asioita. Sen vuoksi Intia ehkä onkin niin mielenkiintoinen - usein siihen väsyy totaalisesti, mutta ei koskaan kyllästy.

Viikon päästä palaan Suomeen, ja nyt tuntuu sopivalta hetkeltä kertoa viimeisimmät Intia-havainnot.

Viranomaiset ovat täällä epäilyttäviä, usein jopa vihollisia, eivät koskaan ystäviä. Tämä on tullut todettua myös omakohtaisesti. Yhtenä sunnuntaina olimme Betwan rantakivillä istuskelemassa  Leonien ja Shahidin kanssa, kun kolme miestä käveli meitä kohti. He pyysivät Shahidia tulemaan luokseen, ja sanaakaan sanomatta he tutkivat hänen taskunsa ja ottivat mukaansa. Meiltä ei kysytty mitään, eikä kerrottu mihin kaveria viedään. Hölmistyksestä toivuttuamme lähdimme kipittämään miesten perään, ja näimme vain moottoripyörän perävalot… Olimme kuulleet juttuja poliisien pelottavasta ja arvaamattomasta toiminnasta, joten olimme jo aika hätääntyneitä. Onneksi 15 minuuttia myöhemmin Shahid käveli vapaana miehenä meitä vastaan. Intialainen mies kahden länsimaalaisen naisen kanssa on jotakin niin epäilyttävää, että sen perusteella voi näemmä pidättää ja viedä kuulusteluun. Koko tilanne olisi ollut selvä pelkästään meiltä kysymällä, koska mehän olemme työkavereita. Mutta oli tietenkin makoisampi tilanne viedä tyyppi näyttävästi poliisien käsikynkässä kuulusteluun kuin tylsästi todeta asioiden oikea laita.

Joskus ihmishenki on täällä hyvin halpa, ei monenkaan rupian arvoinen. Viime viikolla  erään oppilaamme isä tapettiin raa´asti omassa kotikylässä. Mies oli kuulemma saanut samana päivänä isohkon summan rahaa (tuskin kovinkaan paljon, köyhä maanviljelijä…) ja illalla hänen serkkunsa ja pari muuta miestä pyysivät häntä ulos. Loppujen lopuksi tytön isä köytettiin kaulasta puuhun kiinni, jossa hän virui, ennen kuin hänet tapettiin kirveellä. Koko pikkukylä on nyt murheen murtama, lapset eivät tule kouluun ja naiset itkevät vainajan kotona. Menimme koko koulun henkilökunnan kanssa käymään surutalossa. Perheen tilanne on kaikin puolin surullinen, sillä isä oli ainoa perheen elättäjä, eikä hänellä ole edes veljeä, jolle yleensä kuuluu huolehtia leskestä ja lapsista. Mikähän tämänkin perheen tulevaisuus on… 

Näissä järjestetyissä avioliitoissa ei ehkä aina ole kovin paljon keskinäistä rakkautta tai onnellisuutta, mutta riippuvuussuhteita ne kyllä ovat mitä suurimmassa määrin. Vaimo on täysin miehensä armoilla, ja koko perhe on hukassa, jos mies ei pysty huolehtimaan perheestä. Naisetkin toki käyvät joskus töissä, kuten opettajat koulussamme, mutta naisten palkka on yleensä niin pieni, että sillä ei perhettä ole helppo elättää. Usein lisäksi kotona on useampi pikkulapsi, joten äidin on siksikin hankala lähteä kodin ulkopuolelle töihin. 

Omista raha-asioista sen verran, että en vieläkään osaa arvioida hintoja ja maksan aina liikaa, tavaroissa kun harvemmin täällä on hintalappuja! Olen aika huono tinkimään tarpeeksi, ja lopulta aina ajattelen, että minulla on tähän varaa, vaikka maksaisinkin pari euroa ylimääräistä. Nuo pari euroa voivat sen sijaan olla pienen kaupan pitäjälle iso raha. Kuten muutama päivä sitten, kun kävin Kashmirista kotoisin olevan miehen putiikissa. Illalla seitsemän aikaan olin kuulemma hänen päivän ensimmäinen asiakkaansa! Olin kuullut, että Orchhassa on vielä yksi kashmiri, muut ovat paikalliset hindukauppiaat saaneet ajettua pois (mikä on esimerkki todella rasistisesta asenteesta, joka vallitsee ainakin tässä hinduvaltakunnassa!), joten halusin tukea hänen bisnestään. Kashmirit (jotka ovat yleensä muslimeja) ja tiibetiläiset ovat joka vuosi tulleet talviaikana tänne myymään tuotteitaan, mutta tänä syksynä heitä on uhkailtu ja jopa hakattu, jotta he lähtisivät täältä. Hindukauppiaat ovat kateellisia heidän laadukkaista tuotteistaan, ja sen vuoksi toimivat niin röyhkeästi. Lisäksi hindut ovat joskus todella epäluuloisia ja halveksuvia muita uskontoja kohtaan. Itse tykkään eniten juuri näistä pohjoisen ihmisistä, jotka eivät tuputa ja ovat kohteliaita ja rauhallisia. Kyseinen kashmirikauppias vaimoineen kutsui meidät tällä viikolla päivälliselle, ja eilen vietimme illan heidän luonaan herkutellen ja kuunnellen tarinoita Kashmirista, maanpäällisestä paratiisista – vaikutti olevan kova koti-ikävä isännällämme.

Jos luulin, että suomalaiset ovat kännykkäkansaa, niin todellinen kännykkäkansa löytyykin Intiasta! Kaikilla näyttää kännykkä liimautuneen käteen, parhaimmilla kaksi, toinen musiikin kuuntelua ja toinen puheluita varten. Junassa puherumba on välillä tosi kovaäänistä ja häiritsevää, kun haloota huudellaan huonon yhteyden vuoksi ja asiat pitää välttämättä toimittaa matkan varrelta. Opettajatkin vastailevat surutta puhelimeen tunneilla, välittämättä yhtään oppilaiden häiriintymisestä. Täällä ei ole sentään ongelmaa oppilaiden kännykänkäytöstä koulussa, kuten meillä Suomessa se on jatkuvaa taistelua asian tiimoilta.

En ole kertonut paljon ihmisistä, joiden kanssa olen jakanut jokapäiväisen leivän ja viettänyt suurimman osan valveillaoloajasta. Meitä on tässä talossa yksi muslimi, kaksi hindua ja kaksi kristittyä (toinen kiltti katolilaistyttö ja toinen pakanahko luterilainen). Asetelma on aika mielenkiintoinen, vaikka uskonnollisia ristiriitoja eiT varmaankaan ole liiemmin ollut. Yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia, ja koska kaikille kelpaa hyvin kasvisruoka, ei ole tarvinnut pahoittaa kenenkään mieltä miettimällä syödäänkö tänään sikaa vai nautaa.

Sanjeev ja Shahid asuvat täällä vakituisesti. Sanjeev on neuroottisluonteinen kirjanpitäjä, jolle hindujen puhtaussäännöt ja ihmisten oikea paikka yhteiskunnan portailla ovat tärkeitä. Shahid on länsimaalaishenkinen muslimi, joka menee fiiliksellä päivästä toiseen, mutta on pohjimmiltaan tosi uskovainen nuorimies. Hauska poika, välillä syvissä mietteissä ja välillä taas hulvaton seuramies. Molemmat miehet ovat aika turhamaisia, ja peilailevat itseään siekailematta aina peilin ohi kulkiessaan, mikä huvittaa minua joka kerta yhtä paljon. 

Jaipal on viinaanmenevä kokki-yleismies, joka juo salaa halpaa darua ruokaa laittaessaan, ja usein kun ruoka valmistuu, kokki on myös jo aika valmis tapaus.. Jaipalilla on neljä ihanaa tyttöä, mutta vielä pitäisi poika saada, muuten ei intialaismies ole tyytyväinen. Mutta ”pieni” riski on aina olemassa, että seuraavakin yritys on väärää sukupuolta, ja viiden tytön naittaminen ei ole halpaa lystiä köyhälle miehelle. Puolitosissaan vanhemmat ovat esittäneet minulle useamman kerran, että otapa nuorin Maya-vauva Suomeen! Heillä olisi siten yksi huoli vähemmän tyttöjen tulevaisuudesta…

Olen ystävystynyt myös joidenkin nuorten intialaisnaisten kanssa, mikä alussa tuntui vaikealta, koska he eivät paljon liiku kodin ulkopuolella. Koululla kävi muutaman kerran tanssia opettamassa parikymppinen Neha, ja olemme käyneet hänen luonaan kylästelemässä. Hauskaa näissä vierailuissa on, että meidän pitäisi joka kerta tanssia! Olen yrittänyt päästä pälkähästä ehdottamalla, että voin kyllä laulaa jotakin, mutta se ei ole kiinnostavaa, tanssia sen olla pitää – ja mielellään ”english dance”!  Joskus olen suostunut intialaiseen bollywood-ketkutteluun, koska aina on mukava oppia uutta. Naurettavaltahan se näyttää, mutta ainakin heillä on taas hauskaa meikäläisen kustannuksella. Nehan oli tarkoitus mennä naimisiin ensi vuonna, sulhanen oli valmiiksi katsottuna ja hän odotti kovasti häitään. Äskettäin hän kuitenkin kertoi, että häät on peruttu ja hän oli tosi surullinen ja masentunut. Pojan perhe halusi kuulemma myötäjäisiksi niin paljon rahaa, että Neha ja perheensä eivät enää halunneet avioliittoa. Neha on kaunis ja lahjakas monella tavalla, mutta siltikin raha sanelee eniten naimakaupoissa. Taas kerran olen kiitollinen naisena elää omaa elämää haluamallani tavalla, mitä näillä tytöillä ja naisilla ei kerta kaikkiaan ole. Vapaus, vapaus, vapaus!

Tällainen on ollut minun Intia. Saa nähdä, kuinka asettuminen normaaliin elämään Suomessa tapahtuu. Mielessä on jo monia juttuja, joilla voisin jatkaa Maya-koulun tukemista ja lasten auttamista Suomesta käsin. Ja kun seuraavan kerran tänne palaan, tiedän mitä pakata matkalaukkuun, sillä monesta perusmateriaalistakin koululla on pulaa. 

Lopuksi vielä:

Intian Vihatuimmat Top 5:

1.     Autojen sikamaisen korviahuumaava tööttäily

2.     Sähkökatkot

3.     Koirien kiusaaminen

4.     Punaisten purutupakkaklönttien syljeskely pitkin seiniä 

5. Kylmä suihkuvesi aamulla tai ei vettä ollenkaan

 

Intian Ihanat Top 5:

1.     Ilmasto

2.     Helppo ystävystyminen

3.     Sähkökatkot (hieman taukoa television täysillä pauhaavista musiikkikanavista)

4.     Bollywood-balladit

5.     Rentoilu

Yksi laulu kulkee minun mukana, ja taaskin lähdön hetkellä se soi mielessä. Jostakin syystä tuntuu, että minun elämässä lähtemisiä ja uuden aloituksia on erityisen paljon…

”Aina olin matkalla

pyhiinvaelsin,

onnesta ja murheesta vain murut tallensin.

Enkä tiennyt minne päin,

miksi kuljinkaan,

tuhat kertaa kaaduin

aina nousin uudestaan.

Lemmen, lemmentähteä

läksin etsimään

pyhänä ja etäällä

se tuikki päällä pään.

Vaikken matkan määrästä

tiennyt laisinkaan

kulku oli kevyttä

ja ilo irrallaan.

Nyt kun vihdoin tähteä

hiukan tunnen jo

on jo liian myöhäistä

jo nousee aurinko.

Maailmaani rakastin,

nyt hyvästelen sen.

Matkan suunnan hukkasin

vaan rohkeutta en.”

Talven odotusta

 On se myönnettävä, että Intiassakin vihdoin ilmat viilenevät. Kuumuus tuntui loputtomalta, ja ajattelin, että elämä täällä on pelkkää hikoilua päivästä toiseen. Vieläkin päivisin on ihanan lämmintä – nyt oikeasti ihanan lämmintä!- mutta illasta viilenee kummasti, yöllä pitää kääriytyä paksuun vilttiin ja aamullakin vielä on holotnaa. Tuleepa valmistauduttua Suomen talveen edes vähän, vaikka kyllä tulee olemaan sokki palata keskelle pimeintä kaamosta ja pakkasia.

 Olemme taas lomalla, eilen vietettiin "Intian joulua“ eli Diwalia. Saimme lainaan sarit Ranilta, kokkimme vaimolta, joka myös puki meidät. Lopputulos oli yllättävän mukava päällä, ja näyttikin kauniilta – intialaiseen tapaan värikylläiseltä ja kimaltavalta. Kävimme pyörähtämässä torilla ja temppelissä sarit yllä, ja vaikutti siltä, että paikalliset katsoivat asujamme hyvällä. Alkuillasta hindupappi eli bandit tuli talollemme, ja toimitti Diwali-seremonian. Alttarilla oli erilaisia syötäviä, kynttilöitä, suitsukkeita, tuoreita kukkia, rahaa sekä Hanuman-jumalan patsas. Hanuman eli apinajumala symboloi voimaa.
Toimitus oli kaunis ja tunnelmallinen, ja lopuksi saimme banditin siunauksen, ja sen merkiksi punaisen nyörin ranteeseen. Leonie, joka on vakaumuksellinen katolinen, ei halunnut nyöriä, mutta minulle siunaus on siunaus riippumatta sen antajasta. Loppuillasta meillä oli neljän hengen bileet: vähän olutta ja viskiä sekä kovaäänistä intiapoppia. Musiikin on täällä oltava aina täysillä, muuten ei pääse kuulemma fiilikseen… Minun kuuloparka vetelee viimeisiään!

Pari viikkoa sitten olimme myös lomalla koko viikon, silloin Durkha-festivaalin merkeissä. Muutaman päivän roikuimme täällä Orchhassa, mutta lopulta päätimme tehdä viikonloppureissun Kajurahoon. Siellä sijaitsevat ikivanhat, noin 1000 vanhat  Kama Sutra-temppelit. Intialaisille Kama Sutra sisältää paljon syvää filosofiaa ja taraditioita, ei pelkkiä eroottisia kuvia ja patsaita, mikä mielikuva lienee meillä länsimaisilla. Temppelit olivatkin upeita ja kooltaan valtavia. Kajuraho sinällään oli stressaavin intialainen paikka tähän mennessä, sillä  kaupustelijat ja nuoret miehet roikkuivat perässämme, viimeksimainitut takuuvarmasti kaverini, kaksikymppisen Leonien perässä, eivät minun:) Lopulta emme menneet hotellista ulos ollenkaan, vaan istuskelimme viimeisen iltapäivän hotellin puutarhan ihanassa rauhassa.

 

Viime viikolla sain päähäni, että on aivan pakko päästä kampaajalle. Se on se tunne, joka iskee yhtäkkiä: joka päivä on bad hair -day ja parturiin on päästävä viipymättä! Kaupunkireissulla Jhansiin löytyikin luottamustaherättävän oloinen kampaamo. Tarkoitus oli lyhentää hiuksia aivan vähän vain – tora,tora - ja yritin selittää sitä kampaajalle monin keinoin. Okey, no problem, vakuutti hän. Aika monta senttiä lopulta lähti,  ja ehdin jo katua koko käyntiä. Hiusten leikkuun jälkeen kampaaja lakkasi puoliväkisi minun kynnet, ja täysin väkisin meikkasi minut! Hinnaksi hoidosta ilmoitettiin 1500 rupiaa, mikä on aivan ryöstösumma. Kieltäydyin maksamasta, ja soitin intialaisen kaverin paikalle neuvottelemaan hinnan uusiksi. Lopulta maksoin 800 rupiaa (12 euroa), mikä sekin on tuplahinta normaalitaksaan verrattuna. Taas hyvä oppitunti siitä, että hinnat on aina sovittava täällä etukäteen.

Kampaussession jälkeen pakollinen (kirjaimellisesti) manikyyri.

Koulussa asiat sujuvat nyt paremmin. Olemme Leonien kanssa saaneet jotain ryhtiä opetukseen, ja opettajatkin yrittävät nyt enemmän peruslaiskan asenteensa sijaan. Oppilaat nauttivat kaikesta erilaisesta, kuten askasrtelusta, jota ei normaalisti heillä ole. Ennen Diwalia askartelimme paperilyhdyt, sillä Diwali on valon juhla. Lapset olivat niin ylpeitä tekeleistään, jotka olivatkin värikkäitä ja upeita! Tulee olemaan niin vaikeaa erota heistä jo kolmen viikon päästä, että pelkkä ajatuskin itkettää jo nyt. Elämä on lähtöjä ja eroja, se pitää taas kerran ymmärtää ja hyväksyä. 

 

  Diwali-lyhtyjen valmistumista....

...ja valmiit lyhtykäiset!

Kokilla on neljä ihanaa tyttöä, mutta vielä pitäisi kuulemma poika saada... Tässä Rashmi halittavana.

Hämä-hämähäkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Hän rakentaa omaa temppeliä Hanumanille.

Temppelinrakentajan rouva vei meidät teelle kotiinsa; tee oli kyllä erikoisinta tähän asti, lehtiä jostakin puskasta talon takaa. Vesi läheisestä joesta. Vähän hirvitti, mutta teestä ei täällä kieltäydytä.

Maya Schoolin john travoltat!

Koulupäiviä ja festivaaleja

19.10.2012

Intiassa osataan juhlia. Ja usein! Luterilaisena tiukkapipona sitä ihmettelee täkäläisten taitoa heittäytyä juhlatuulelle milloin mistäkin, ja monen päivän ajaksi. Silloin ei tulla kouluun, ja luulenpa että monesta muustakaan velvollisuudesta ei oteta painetta. Olen yrittänyt selvittää vanhemmille, että eikö olisi ihan kohtuullista tulla neljäksi aamutunniksi kouluun, ja aloittaan juhliminen sen jälkeen.. Olen varmaan varsinainen ilonpilaaja. Tänään alkoi viikon mittainen Durkha-festivaali, jolloin naiset paastoavat.  Äitien paasto vaikuttaa siihen, että lapsia jää kotiin, syy ei ole vielä minulle selvinnyt. Parin viikon päästä vietetään muslimien Id-juhlaa, ja silloin on ihan virallisestikin lomaa kolme päivää. Juhlista suurin, meidän joulua vastaava Diwali on vuorossa marraskuun lopussa. Silloin joka puolella maata on suuria ilotulituksia, lahjoja vaihdetaan ja naiset näyttäytyvät kylillä upouusissa sareissaan.

Tälläkin hetkellä kylä raikaa jonkinlaista rumpukoneella terästettyä uskonnollista laulua -  ja se todellakin raikaa yötä myöten aamuun asti!  Juhlat ovat pääasiassa uskonnollisia hindujen juhlia, jotka keskittyvät temppelien ympärille. Ihmettele siinä sitten, jos juhlaväki ei aamulla jaksa vääntäytyä ylös ja koulun penkille.

Viime viikolla poissaolijoiden määrä koulussa alkoi olla niin huipussaan, että lähdimme kahden opettajan kanssa kotikäynnille tarkistamaan, missä lapset ovat. Poissaoloja ei ole tapana ilmoitella, ja välillä koulusta käsin täytyy tehdä täsmäiskuja kotiin. Aika paljon lapset sairastavat, ja hyvin usein malariaa. Kouluikäisillä malaria hoituu useimmiten lääkkeillä, mutta aika pitkään se pitää ihmisen heikossa kunnossa. Alle viisivuotiailla malaria voi olla tappava tauti, varsinkin jos lääkkeisiin ei ole perheellä varaa. Koululaisten lisäksi koulun opettajat ja kokki ovat tänä syksynä saaneet malarian, mutta kaikki ovat onneksi kunnossa nyt. Minun hyvää terveyttä täällä on ihmetelty, koska ulkomaalaiset yleensä aina saavat mahatauteja sun muuta melko helposti näissä kropalle vieraissa oloissa. Olen todellakin ollut täysin terve koko ajan! Ainoastaan hyttyset koettelivat sietokykyä alussa, mutta niittenkin kanssa olen ilmeisesti nyt sujut. 

Kodeissa meidät otettiin hyvin vastaan. Ajattelin ensin, että minusta kielipuolena  ei varmaan ole 
paljon iloa sillä reissulla, mutta opettajat laittoivat minut esittämään asiamme (pienellä käännösavulla toki…)  ja ehkä se oli tehokas tapa, sillä köyhissä kodeissa ulkomaalainen vieras otetaan suurella mielenkiinnolla ja arvostuksella vastaan.  Yritin olla napakkana, ja selittää koulun, läksyjen ja vanhempien tuen olevan lapsille tärkeää.  Seuraavana päivänä melkein kaikki olivatkin koulussa, joten olimme tyytyväisiä keikkaamme! Jälkeenpäin opettajat naureskelivat koululla muille, kuinka Henna huuteli kaikille ohikulkijoille ja naapureillekin ”namaste!” ja ”hello!” – heistä se oli hyvin huvittavaa, koska he itse olivat vakavalla asialla liikkeellä, ja silloin ei ole hyvä olla liian kohtelias…

Reissuni on nyt puolivälissä. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen, vaikka aina ne eivät ole olleet mukavia ja joskus olen tuntenut ahdistusta epävarmuudesta, mitä täällä eläminen väistämättä tarjoaa välillä. Monien elämä on päivittäistä selviytymistaistelua, mutta siltikin he hymyilevät aidosti ja ovat anteliaita ja vieraanvaraisia, kyynisyyteen en ole täällä törmännyt. Lämpimiä kohtaamisia riittää joka päivälle. Ihmisten avoin suhtautuminen minuun ja kotiin kutsuminen välittömästi  ensimmäisellä tapaamisella on normaalia,  ja ystävyys syntyy nopeasti, mikä on vierasta meikäläisittäin – jäyhä suomalainen on todellakin hitaasti lämpiävää sorttia näihin verrattuna. Suomalaisethan jopa kehuskelevat sillä, kuinka vaikea heidän ystävikseen on päästä (vaikkakin ystävyys on sen jälkeen lujaksi solmittu), mutta kyllä soisin itseni oppivan täkäläisiltä sitä, kuinka luontevasti uusia ihmisiä voi lähestyä.  Intialaisille on helppoa sanoa kohteliaisuuksia ja saada toiset hyvälle tuulelle. Opettajat koulussa kehuvat päivittäin kaunista kynsilakan tai hiusten väriä, uutta vaatetta.. Intialaiset naiset ovat köyhyydessäänkin hyvin turhamaisia ja kauneuden päälle. Ja huumori täällä kukkii! Asioille osataan nauraa, joskus päin naamaakin, mutta ei koskaan pahalla tarkoituksella.

Tällä viikolla kuulemma satoivat ensimmäiset lumihiutaleet Suomessa. Se on aina yhtä jännittävä hetki, kuten lapsena, syksyn vaihtuminen talveksi on jotenkin raikasta ja puhdistavaa. Täälläkin ilma viilenee selvästi illasta aamuun, vaikka keskipäivällä on vieläkin tukalan kuuma. Nautin varsinkin aamun viileydestä, jolloin on mukava ajella pyörällä kouluun ilman, että on yltä päältä hiessä.  Joka aamu ajellessa ihmettelen omaa etuoikeutta nauttia  tästä maasta, ihanista maisemista, ihmisistä, sekä vapautta normaaleista velvoitteista, mahdollisuutta  vain elää päivän kerrallaan. Helppo elämä on joskus aivan paikallaan.

Ps. Meninkin kehuskelemaan rautaisella vatsallani..Juuri nyt ramppaan vessassa vähän väliä - syynä luultavasti jäätelö, jota söin eilen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Eevan kotiapulainen oli keksinyt, että oli minun syntymäpäivä.. ja sen kunniksi saimme erityisen hyvää ruokaa ja jätskiä jälkkäriksi. Ja koska kyseessä oli mielikuvitussynttärit, sain päättää ikänikin aivan vapaasti. Ja miehän haluaisin olla aina vain 25!

Tänään pääsin jälleen yllätysjuhliin, tutun räätälin siskontytön (!) kihlajaisia vetettiin isolla meiningillä, koulun väkeäkin kutsuttiin ja menin Shahidin kanssa pistäytymään. Ja syömään! Sen seitsemää sorttia, ja lopuksi jäätelöä..Nyt sitten maha kiittää makeista hetkistä. 

  Pps. Kirjasin tekstini viime viikolle, jolloin jo kirjoitin sen. Kuvien liittäminen meinaa vaan olla kahdotonta huonon nettiyhteyden vuoksi, joten sain julkaistua tämän vasta tänään. Ei se ole niin päivän päälle täällä...alan oppia intialaisille tavoille ilmeisesti! Anteeksi siis, että annoin ootella päivitystä näin pitkään - ja ihanaa, että sitä ootellaan!

Joskus kläpit häätyy hakea koulunpenkille.

Erikoisen suloinen vauva.

Joskus oppii paremmin, kun pääsee ulos luokasta.. Chaya.

Opettajakaverini isoisä.

Rabita-kollega, mie ja Rabitan äiti.

Rashmi kävi kylässä pelleilemässä.

Tässä tunnelmia kihlajaisjuhlista. Joraus oli niin kiihkeää, että minun kameralla oli vaikeuksia pysyä mukana..

Tässä syntyy munakoisocurrya kookosmaidolla.

Voilá!

Yhtenä iltana menimme katsomaan festivaalistagea....

.... siellä tapasimme tuttavamme Ranin, joka kutsui meidät teelle. Lisäksi hän halusi pistää kampaukset uusiksi.

Onko se nyt parempi :)

Ilta oli loppujen lopuksi tosi hauska, kun talo (=yksi huone) täyttyi naapureista ja kulmakunnan lapsista. Me joimme teetä keskellä huonetta ja reilut kymmenen ihmistä seisoi ympärillä ja ketseli toimitusta.

Elämistä ja kuolemista Intiassa

Täällä taas ollaan, Orchhassa ja Maya Schoolissa. Monen mutkan kautta palasin viime sunnuntaina kotiin Agrasta ja Varanasista, ja heti maanantaina palasin koululle työn syrjään kiinni.Pehmeällä laskulla tosin, sillä tiistaina vietettiin Intiassa Gandhin syntymäpäivää,  joka oli kansallinen vapaapäivä ja suuri juhlapäivä. Jopa pikkuisessa Orchhassa väkeä oli kuin pipoa, kun tuhannet ihmiset (kuvassa osa 5000 maalaisnaisesta) hyvinkin kaukaa maaseudun kylistä tulivat tänne "maalikyliin" näyttäytymään. Poliitikkoja oli puhumassa kauniita sanoja - jotkin ilmiöt ovat varsin universaaleja...

Varanasissa oli mielenkiintoista pistätytyä. Sehän on pyhistä pyhin kaupunki, ei ainoastaan hinduille, vaan myös muille uskontokunnille. Itse kaupunki oli hälyisä ja jopa likaisempi kuin keskiverto intialainen kaupunki (joita ei ikinä kyllä voi siisteiksi moittia}. En lakkaa ihmettelemästä sitä jätteen määrää, mikä katujen reunoilla päivittäin on. Eläimet syävät siitä osansa, mutta mihin ihmeeseen menee se kaikki loppu? Varmaankiin joihinkin muihin jätekasoihin.. Varsinaisia kaatopaikkoja en ole täällä nähnyt. Osa jätteestä poltetaan niillä sijoillaan, ja osa sitten maatuu ja peittyy niihin ojan varsiin. Mutta kuinka suuri markkinarako piileekään tämän maan jätehuollossa.. Ja toisaalta kuinka suuri ekologinen painolasti tämän maan harteilla lepääkään, ja yhä suurenevassa määrin! 

Varanasi tunnetaan tietenkin parhaiten Gangesissa kylpevistä intialaisista, jotka haluavat tehdä ainakin kerran elämässään sinne pyhiinvaelluksen. Suurin toive hindulle on kuolla Varanasissa, ja ainakin tuhkan on päästävät ajelehtimaan tuohon pyhään virtaan. Monet tulevat sinne sairastaessaan ja kuoleman lähestyessä, varmistaakseen sielulleen mahdollisimman otolliset lähtökohhdat uuteen, entistä parempaan seuraavaan elämään. Näinkin monen monta ruumissaattuetta, sillä ruumis kuljetetan mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen polttopaikalle joen rannalle. Jos kuolema tapahtuu kaukana Gangesista, se joko kuljetetaan Varanasiin poltettavaksi, tai jos se ei ole mahdollista kustannusten takia, tuodaan vainajan tuhka. Olin polttopaikalla, jossa Gangesin aaltoihin oli laskettu myös George Harrisonin tuhka muutama vuosi sitten.

Vainajien polttopaikoilla kuvaaminen on tiukasti kiellettyä, joten seurasin toimituksia rauhassa yrittäen tallentaa sen ainutlaatuisen kokemuksen muistiin ja mieleen. Eräs ystävällinen herra vei minut rovioiden yläpuolella olevalle parvelle, josta sain katsella pyhää toimitusta hyvin läheltä. Ainakin neljä-viisi vainajaa paloi yhtäaikaa, ja koko ajan tuhkalautta  kellui veden pinnalla. Poltettava ruumis lepää puisilla paareilla suuren puukasan päällä, ja se on peitetty kauniilla kankailla ja tuoreilla kukilla. Sukulaiset heittävät tuleen hyväntuoksuisia jauheita, mistä johtuen minkäänlaista epämiellyttävää hajua polttamisesta ei synny. Päinvastoin santelipuujauhe antaa hyvän tuoksun. Toimitus oli harvinaisen kaunis, ja samalla hyvin arkinen. Veden rajassa eräs mies siivilöi tuhkavettä löytääkseen vainajilta peräisin olevia kultahampaita, jotka hän voi myydä eteenpäin. Kuulemma ihan varsinainen ammatti on tämä kullanhuuhdonta! Kukaan ei itkenyt, näytti siltä, että täällä ihmisillä kuoleman hyväksyminen on paljon helpompaa kuin meillä. Naiset eivät kylläkään saa tulla polttotilaisuuteen mukaan, vaan heidän on surtava kotona. Minua opastanut mies kertoi syyksi, että naiset itkisivät liian kovaäänisesti, mikä heikentää ja vaarantaa sielun lähtemistä ruumiista... Voihan se ollakin, nyt siellä ainakin oli rauhallista minkälaiselle sielulle tahansa aloittaa matka seuraavaan elämään!

Sisters of the universe.

Gangesin rantaa ja kaupunkisilhuettia.

Huolella Gangesissa pestyillä jaloilla oli ainakin hetken kevyempi astella.

Venheitä.

Aamukylvylle menijöitä ja tulijoita aamukuudelta.

Guru News.

Ekaksi katsoin, että virtahepoja, mutta vilvoittelevia puhveleitahan ne.

Tämä viikko on taas mennyt koulussa, ihan mukavissa tunnlmissa muuten, mutta lapsia on ollut paljon poissa. Joinakin päivinä luokassa saattoi töröttää kaksikin oppilasta! Tiistain juhlapäivä pisti joillakin koko viikon sekaisin, se on kuulemma tavallista täällä. Tänä aamuna pihalla pörräsi lapsia jo aivan entiseen malliin, joten eiköhän se siitä taas lähde kaikilla käyntiin. Kunnes taas pidetään omia lomia, syystä tai toisesta.

Koulun arjessa näkyy myös se, että meillä ei ole rehtoria tällä hetkellä. Etsinnässä hän on, mutta tällaiseen pikkuiseen maalaiskouluun ei ole helppo löytää pätevää ihmistä. Opettajat hoitavat juuri ja juuri työnsä, mutta minun mielestä tarvitsisivat  vähän päällekatsomista... Eilen tapasin nuorimman opettajan lukemasta naistenlehteä salassa pöydän alla, vaikka hänellä oli matikan tunti menossa! Hän oli laittanut taululle laskut, joita oppilaat kopsasivat hiljaa itsekseen, ja siinäpä oli tytöllä aikaa lukea uusimpia meikkivinkkejä täkäläisestä cosmosta.. Mulkoilin aika pahasti häntä antaen ymmärtää, että sinut on nähty! Siinä sitä sitten ihmetellään, kun oppilaat ovat niin tyhmiä, etteivät mitään opi. Auttaisi kyllä asiaa, jos heitä todella opetettaisiin oppimaan. Tässä on minusta meidän vapaaehtoisten opettajien tärkein tehtävä täällä, antaa esimerkkiä toimivammasta opetuksesta, ja siinä yritän kyllä parhaani.

Kushimi ja keltainen kukka.

Tämä on niin pikkuinen tyttö, että nukkui eilen yhden oppitunnin ajan. Äidin mukaan 5 v. mutta korkeintaan 4 se on:)

Naapurinpoikia, jotka rakastavat olla kuvassa!

Namaste vaan taloon!

Loppuun vielä toivoa antava kuva: Paperipaja, jossa käytetään ainoastaan kierrätyspaperia. Paja oli tehdasalueella, jossa kaikki toimii ekologisesti. Myös meidän koulun seinä- ja kattotiilet ovat peräisin tuolta ekoalueelta. Ehkäpä Intiassakin ympäristömuutos on mahdollinen.. slowly, slowly!