Mieli tyyntyy

Jännittävää, kuinka ihmismieli taipuu ja sopeutuu sopivissa olosuhteissa johonkin, mikä muutama päivä sitten tuntui ahdistavalta ja hermostuttavalta. Orchhasta lähdön jälkeen pari päivää meni todella apeissa tunnelmissa, koska en voinut vaikuttaa mihinkään, pelkästään odottaa. En voinut nauttia Agran tarjoamista mahdollisuuksista, ja olin pettynyt suurinpiirtein kaikkiin intialaisiin. Perään huutelevia miehiä teki nyt viimeistäänkin läimiä korville, eikö ne tajua, että en halua kertoa tuhannetta kertaa mistä olen kotoisin, enkä tosiaankaan ole yhdenkään niiden lirkuttelijoiden ystävä ("hello, my friend..")!

Nyt vietän viidettä päivää Eevan luona, ja odottaminen jatkuu. En tiedä, milloin pääsen takaisin koululle. Sinne on jo kova ikävä, ja  sain eilen puhelun opettajilta ja oppilailta, hekin kaipailevat minua jo kovasti! Harvoinpa olen tullut mistään puhelusta niin onnelliseksi. Olo on ollut hyvin tunteellinen monta päivää. Mutta nyt en ole enää hermostunut ja kärsimätön, olen kai hyväksynyt tämänhetkisen tilanteen ja elän päivän kerrallaan. Ymmärrän hyvin omia tuntemuksiani, miehän tulin tänne nimenomaan koululle töihin suurin odotuksin, ja kun lopulta olen asettunut sinne ja olen osa sakkia, joudun lähtemään äkkiä pois. Kaipa siitä on lupakin tuntea surua ja pettymystä. Koulussa sinänsä ei ole mitään vikaa, ja toivonkin kovasti, että kaikki jatkuu ennallaan, oppilaille tuleva tuki on todella tärkeää ja tulee taatusti perille ilman välikäsiä, olen sen jo itse todennut ja tukemista voin yhä lämpimästi suositella.

Mutta nyt otan jo ilon irti minun "pakkolomasta", olen joogannut joka aamu, ja alkanut opetella meditaatiota. Olen istuskellut hotellin katolla auringonlaskun aikaan, ja mietiskellyt rauhassa kaikkea, mitä sisällä nyt liikkuu. Laitamme Eevan kanssa ruokaa joka päivä, ja pari hänen saksalaista ystäväänsä viettää aikaa täällä meidän kanssamme. Huomenna lähden heidän kanssaan vierailulle kouluun, joka toimii samalla periaatteella kuin Maya-koulu.

Moni kaveri Suomessa on ollut huolissaan minun uutisista, kiitos välittämisestä! Mutta älkää huolehtiko liikaa, ainahan asiat järjestyvät ja useasti vielä parhain päin. Intiasta löytyy kyllä paikkoja, missä tarvitaan auttavaa kättä, ja ehkäpä täällä voisi reissatakin enemmän, kun tilanne kääntyy johonkin suuntaan. Toiveissa on ainakin nähdä Varanasi Ganges-joen rannalla, sekä Udaipur, joka näyttää kuvissa uskomattoman ihanalta paikalta. Luontoonkin olisi päästävä, kannoinhan upouudet vaelluskengät tänne asti juuri uusista luontoelämyksistä haaveillen. Mutta tosiaankin, nyt otan hetken ja päivän kerrallaan, ja Suomeen aion palata vasta joulukuun 12. päivänä.

Muutama räpsäys tältä päivältä.


Times of Agra: Nyt alkaa olla vaimonhakusesonki parhaimmillaan, sivukaupalla vanhemmat etsivät sopivaa puolisoa. Marraskuussa alkaa wedding season, meinaa tulla siis kiire!

   Voihan Intian jätehuolto! Missä olet? Näittenkin lehmien pötsi olisi mielenkiintoista nähtävää...

   
     Minun Intian herkku no.1, masalatee. Makeaa ja mausteista. 

 Hääkulkue intilaiseen tapaan: Korvia huumaavan kovaäänistä musiikkia, joka tulee kaiuttimista, ja sitä vielä säestetään livenä rummuilla. Morsian jäi tässä piiloon, kun pojat alkoivat poseerata ja tanssia kameralle. Morsiamen vaunuja vetää hevonen, parhaimmissa perheissä se on valkoinen. Häät ja ilonpito jatkuvat useita päiviä, olisipa mahtavaa päästä häävieraaksi!

Maailmanlopun meininkiä

17.9. -12 Pari viimeistä päivää ovat kuluneet täällä Orchhassa aika järkyttyneissä tunnelmissa. Vielä lauantaina kylä oli normaali eloisa itsensä, mutta sunnuntaina alkoi tapahtua.Kyläläiset saivat tietää kuulemma pari paivää ennemmin, että Orchhassa otetaan käyttoon master plan, olisikohan se ruutukaava? Pääkatu ja torialue on rakennettu nyt intialaiseen tapaan melko hasardilla tavalla, kukin on pykäissyt oman kotinsa, kauppansa, parturinsa, ravintolansa suurinpiirtein miten haluaa. Pääkatu on ilmeisesti liian ahdas varsinkin turistikaudella. Sitä siis laajenneetaan useita metrejä, ja kaikki sen alta on määrätty purettavaksi. Lisäksi uusien talojen väliin pitää jättää tietty tila, nyt tietysti joka neliö on kaytetty hyväksi market-alueella. Määräaika oli eilen, jolloin tulivat kauhakuormaajat, jotka viimeistelivät ihmisten aloittaman moukaroinnin. Joka paikka on täynnä purkujätettä, tiiliä ja kivenmurikoita. Paikka näyttää siltä, kuin olisi juuri pommitettu ilmasta käsin maan tasalle! Olin muun ihmismassan kanssa katsomassa tuhotyötä, ja kyllä se tuntui tosi pahalta tietäen, että läheskään kaikki eivät pysty laittamaan enää uutta liikettä tai kotia puretun tilalle. Illalla kävin syomässä laheisessä Open Sky-ravintolassa, joka olikin todella open - tuntuipa tragikoomiselta syödä nuudelianosta siinä terassilla, joka sojotti osittain puretun julkisivun lomasta. Mutta ruokaa ja juomaa sai, kyllähän asiaksta palvellaan viimeiseen hengenvetoon saakka!

Intiassa viranomaiset saattavat tehdä täysin mielivaltaisia päätöksiä hyvin lyhyellä varoitusajalla, eikä siinä auta itku markkinoilla, saatikka valitukset ja kansalaisadressit. Pois alta vain, ettei itsekin jää purkukoneiden alle... Toisaalta ihmiset tuntuvat suhtautuvan asiaan järkytyksestä huolimatta sopeutuvasti, ehkäpä juuri sen takia, että tietävät pyristelyn ja vastustuksen turhaksi.

Koulussa elo ja olo sujuvat kuitenkin entiseen tapaan. Lapsia oli kylläkin melko paljon poissa maanantaina, saattoi johtua myos sekavista kotitunnelmista, ehkäpä jonkun kotikin joutui hävityksen kohteeksi. Kotiin jääminen on kuitenkin melko yleistä Maya-koulussa. Syynä saattaa olla sateinen aamu, mikä milloinkin. Jotkut jäävät kotiin pysyvästi, ja olenkin ehdotellut opettajille, eikö pitäisi mennä hakemaan näitä pinnareita. Monet vanhemmat eivät osaa arvostaa koulunkäyntiä, koska ovat itse täysin kouluttamattomia. Lisäksi lapset ovat kotona työapuna, hukkaanhan se aika koulussa menee... Tietysti on se hyvä perusjoukko, jotka tulevat kouluun säännöllisesti, tekevät läksynsä ja ovat selvästi juonessa mukana. Tosin ymmärrän niitäkin lapsia, jotka turhautuvat ja antavat periksi ilman vanhempien tukea. Lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen hindiksi ei ole varmaankaan yhtään suomea helpompaa, aakkosiakin on tuplasti enemmän. Mietin vain niitä suomalaisia oppilaitani, joilta varmasti perustaitojen oppiminen olisi jäänyt tapahtumatta ilman erityistä tukea koulussa tai kotitehtävien hyvää huolehtimista. Täällä heikot eivät saa mitään erityishuomiota, ja armotta tipahtavat kärryiltä ennen pitkää. Välkyt ja fiksut oppivat kaikkialla vaikka ilman opetustakin, mutta suurin osa tarvitsee hyvää opetusta ja aikuisten huolenpitoa.

19.9.-12

Tuon edelläolevan kirjoitin ennen eilisiä tapahtumia koulussa.  Sain puhelun joltakin kouluyhdistyksen ihmiseltä, joka kehotti minua heti lähtemään koulusta. En ymmärtänyt laisinkaan, mistä on kysymys. Lähdin kuitenkin ja myöhemmin selvisi, että minua ulkomaalaista työntekijää käytetään välikappaleena  riidoissa ylemmällä taholla. Olen nyt Agrassa Eevan luona aika apeissa tunnelmissa, koska en tiedä, mitä tapahtuu, eikä Eevakaan tiedä. Pakkasin kaikki kamat hotellilla, koska en tiedä pääsenkö takaisin. Itku silmässä lähdin aamulla junalle, ja hyvästelin kaiken varalta tuo minun varaperheen. 

21.9.-12 Olen pantannut tämän julkaisemista, koska odotus vain jatkuu ja minun pakkoloma Agrassa. Tänään kyllä jo tuntuu, että jo nautinkin tästä maiseman vaihdosta. Mieluiten olisin kyllä koululla hommissa, jospa jo ensi viikon alussa! Seikkailua tulin hakemaan, ja sitä nyt saan tälläkin tavalla. Muutenkin meillä oli mielenkiintoinen iltapäivä Eevan kanssa. Hän on elänyt rikasta ja monipuolista elämää ja on syvästi henkinen ihminen. Ei sitoutunut mihinkään uskontoon, mutta hänellä on vahva oma universumiuskonsa. Juttelimme pitkään minun elämäntilanteesta, kuinka tunnen, että moni asia on auki Suomeen paluuni jälkeen. Sain rohkaisua ja ohjeita, kuinka voisin vahvistaa luottamusta omiin päätöksiini, pääsemään irti liiasta velvollisuudentunteesta ja kuuntelemaan sisäistä ääntä. Ei sitä järjen ääntä vaan enemmän sydämen! Minun elämä kaipaa kuulemma lisää tunnetta. No varmasti!

Jottei dramatiikka tähän loppuisi, varttitunti sitten tänne tuli puhelu, että nyt kaikki valot pois ja ovet lukkoon hotellilla! Kaduilla on ollut tänään tappeluita hindujen ja muslimien välillä, ja nyt rähinät tulivat näille nurkille. Vastapäisen hotellin ikkunat on lyöty säpäleiksi. Hetken aikaa istuimme täällä pimeässä, mutta nyt ilmeisesti poliisit ovat tulleet paikalle ja rauha on maassa.

Jotenkin luulin tulevani Intiaan relaksoitumaan.. Pitäisiköhän ottaa pian lento Goalle!!

Kohta ei tarvitse sedän kävellä ajotiellä, kun Orchhaan saadaan oikea jalkakäytävä. Mitäpä noista ihmisten kodeista.

Leikit jatkuvat kuitenkin.

BEAUTIFUL!

Hirttosilmukka valmiina, jos alkaa liikaa pänniä.

Isot koneet tulivat viimeistelemään hävitystyön.

Minun hotellissakin oli kuisti liikaa, ja nyt sitä ei enää olekaan.

Kovat kundit ei hymyile vaikka kuinka kuvaajatäti pyytää..

Vähän iloa tähän ikäväsävytteiseen päivitykseen näiltä poikasilta!

Kylän koirat

Intiasta ei voi kertoa huomioimatta taman maan eläinkuntaa. Minunlaiselle, joka saikyn hiiret ja liskot, tämä reissu  taytyy ottaa karaistumisen kannalta. Eläimet on täällä hyvin selkeasti mukana elossa, eika koskaan voi tietaa missa törmää mihinkin nelijalkaiseen, tai ilkeampää vielä,  jos se on jalaton. Yhtenä aamuna ekaluokassa oli käärme. Yksi opettaja sanoi, etta  “there is a neck in the first class..” Ok, en ymmartanyt mika siella on ja menin sinne touhuilemaan rauhassa. Kunnes huomasin, etta neck on snake, joka oli kerällä nurkassa! Soitimme apua käärmeen häätämiseen, ja miesten  saavuttua selvisi, etta ei se olekaan oikea kaarme, käärmeen näköinen kylläkin, mutta sillä on suu molemmissa päissä! Sitäpaitsi kyseisen lonkeron näkeminen kuulemma tuottaa hyvää onnea. Sitä nyt odotellaan. Myos sen opin, etta käärmeet eivat ole koskaan kerällä. Eikös kyy kuitenkin viihdy kerällä, ja on tietääkseni käärme? Joka tapauksessa ilkeä alotus aamulle se oli.

Kaksi kertaa kobra on tullut tänne talolle viime viikkoina, toisella kertaa vessaan. En ole ollut paikalla kummallakaan kertaa, eika haittaa yhtään!

Lehmiä ja koiria tietysti vilisee joka puolella, samoin vuohia, jotka ketterasti kiipeilevat kylän muureilla. Apinoita olen nahnyt yllattavan vahan, vaikka luulin niiden olevan taalla varsinainen riesa.

Rottiakin olen nähnyt vain Agran juna-asemalla, ja ne vistottavat minua eniten kaikista, toivottavasti kohtaamisia ei tule enempää. Tähän liittyen tarina Eevan tulosta Intiaan aikoinaan. Hän kertoi, että kärsi valtavasta rottafobiasta. Han matkusti rottatemppeliin (Karni Mata Rajasthanissa), jonka edessä han istui viisi tuntia uskaltamatta astua sisaan. Temppeli vilisee rottia, jotka ovat hyvin pyhiä ja kunnioitettuja eläimiä hinduille. Tuolla reissulla pelko kuitenkin lähti - pitäisiköhän minunkin tehdä itselleni samanlainen tulikoe?

Minun kylpyhuoneessa asuu sammakko. Olen heittänyt sen ulos päivittäin, mutta aina se vain odottelee minua siellä huoneen nurkassa. Eipa siita mitään haittaa muuten ole, mutta se kakkailee paivan aikana pienia kokkareita lattialle, jotka haisevat... Se on ilmeisesti kuitenkin päättänyt jäädä, ennemmin sielta taidan lahtea itse! Olenkin miettinyt hotellin vaihtamista, koska huone on aika ankea ja tukalan kuuma, mutta ensin pitaisi loytaa uusi huone 300 rupian hintaan (n.4 euroa).

Täällakään, kuten koti-Lapissa, ei tarvitse olla yksin sääskien osalta. Nama moskiitot ovat vain viekkaampia kuin meikäläiset – muutaman kerran olen syöttanyt niille nilkkani, koska ne ovat  taysin äänettomiä, eika niiden pistoa tunne. Vasta aamulla kutina on hirvea, ja kuumuuden yhteisvaikutuksesta pahkurat on mahdottomia ja tulehtuvat helposti. Epämiellyttävän kutinan lisäksi malaria ja dengue ovat oikeasti pelottavia tauteja, joita nämä moskiitot levittävät. Tiistaina koulun kokki Sunita tuli todella kipeänä toihin, ja makasi kohta lahes tajuttomana keittion lattialla. Hänet vietiin lääkäriin, ja malariahan se diagnoosi oli. Lääkkeet ovat tosi kalliita, mutta koulu tietysti maksoi kokin laakkeet, ja eilen hän tulikin jo takaisin töihin, aika puolikuntoisena kylläkin.

Minun Alma-ikävää helpottaa vähän talon koira Cherni, jota voi rapsutella ja sille leperrellä poiketen muista koirista täälä. Koiria kohdellaan täällä aika armottomasti, kepistä ja kengästä tulee helposti. Muutaman kerran olen puuttunutkin asiaan, jos joku potkaisee koiraa, joka vain yrittää loytää jotain henkensä pitimiksi. Koirat tuntuvat säikyiltä johtuen juuri tästä julmasta kohtelusta.

 Tällä hetkellä oppilailla on neljä päivää ylimääräistä vapaata koulusta, koska opettajat korjaavat kokeita. Hieman liioittelun makua tässä vapaajärjestelyssä nyt on, koska kokeet korjaisi kyllä hyvin yhdessä kahdessa päivässä. Ja lisäksi suurin osa oppilaista ei osannut kokeissa mitään, koska eivät yksinkertaisesti tajua tuntiasioista mitään. Kokeissa katsottiin surutta toisten papereista, ja jotkut avuliaat välkymmät kaverit tekivät jopa kaverien tehtävät heidän puolestaan. Yritin siinä selittää oppilaille ja opettajille, että eipä lunttailla, vaan kaytetään omaa päätä! Vielä ei mennyt perille kenellekään, mytta siinäpä yksi tavoite tälle syksylle lisää. Seuraavalla kerralla sitten enemän Maya-koulusta ja päivistäni siellä.

Herra vuohelle on iskeyt kaukokaipuu.

Lähettiin Chernin ja Kalun kanssa kylille yhtä jalkaa.

Tämä ei ole kaunis kuva, mutta kertoo  minun alkuaikojen tunnelmista hyvin. Nyt en mastu en maistu enää näin herkulliselta
.

Villi  villisika.

Ihanainen paikka tässä lähellä. En uinut, vaikka voisi  luulla kuvasta, monsuuni yllätti.

Suvantoa Betwa-joelta.

Käyttötarkoitus ei ole vielä selvinnyt, mutta kaunis toripöytä kuitenkin.

Torilla ruukku poikinensa.

 Vielä muutama kuva Agra reissulta.

Taj Mahalin takapihaa. Aamun valo oli juuri passeli.

Taj Mahalin takana virtaa jokin joki. Täydellinen aamuhetki.

Aamuseitsemältä alkoi olla jo kuhinaa.

Viikonlopputuristina Agrassa

Vietän viikonlopun Agrassa, tavoitteena ainoastaan kaksi asiaa: nähdä Taj Mahal ja tehdä vaatehankintoja. Suomalainen vaateparteni ei oikein toimi näissä keleissä, kaikki tuntuu kiristävältä ja hiostavalta. Nyt olen tosi tyytyväinen ostoksiini, läysin kaupan, josta olisin voinut poimia matkaan mitä tahansa! Hinnat eivät päätä huimaa, mutta yritin silti pysyä kohtuudessa. Nyt voin palata maanantaina kouluun hyvin uskottavasti pukeutunena paikalliseen tyyliin. Opettajat itse pukeutuvat sareihin - jos ovat naimisissa- tai sitten tyttöihmisenä tunikatyyppiseen yläosaan ja kapeisiin housuihin. Minun nimi sopii muuten aika hyvin Intiaan. Henna, tai täällä heena, tarkoittaa punaista väriä ja tuo mainitsemani tunika on nimeltään kurti tai kurta. Heena Kurti on siis punainen paita:)

Tämänaamuinen jooganäkymä.

Agra vaikuttaa tyypilliseltä intialaiselta kaupungilta, hässäkkää riittää. Näin täällä reissun ensimmäiset kamelit, kuljettavat näemmä turisteja Taj Mahalille ja pois.Täällä myös asukaskanta on moninaisempaa kuin Orchhassa. Muslimeja ja hinduja on suurinpiirtein yhtä paljon, ja lisäksi jonkin verran sikhejä. Länsimaalaisia turisteja on tietysti myös paljon, onhan Taj yksi maailman kuuluisimmista nähtävyyksistä, kaikkien romantikkojen pyhiinvaelluskohde.

Liikkuminen Intiassa kaduilla on yleensä hyvin rasittavaa. Jos haluaa kävellä ihan vain kuntoilun vuoksi, jatkuvasti joku tarjoaa riksa- tai tuktukkyytiä, eikä usko millään, että joku hullu oikeasti haluaa kävellä siinä kaaoksessa. Tarkkana täytyykin olla, ettei törmää skootteriin, autoon, kameliin, lehmään tai sen sontaan. Ei sitä taida kovin turvassa olla noissa ajoneuvoissakaan, minkäänlaisia liikennesääntöjä kun ei ole olemassa. Tärkeintä on, että menopelissä on torvi kunnossa, koska sen toitottamista nämä kuskit rakastavat! Se onkin ainoa keino päästä eteenpäin, mutta kyllä sitä huudatetaan ihan vain huvikseenkin. Meikäläisen ennestään jo huono kuulo saattaa olla muisto vain tämän syksyn jälkeen...

Minun työmatkapyörä. Shahid esittelee.

Sain muuten Orchhassa käyttöön polkupyorän, jolla voin polkea työmatkat. Pyörä on vaan uskomattoman raskastekoinen intialainen möhkäle,että pienikin ylämäki on tuskaa näin huonokuntoiselle. Saavat siinä minun ennestään jo hyvin rakennetut reidet treenausta!  Muuta liikuntaa ei oikeastaan voikaan harrastaa, hulluna pitäisivät jos vielä lenkille lähtisin. Satunnaisesti kyllä joogaan Eevan kanssa. Hän on hyvä joogaopettaja, ja tarkasti valvoo, että teen liikkeet oikein.

Kuskit yrittävät vetää välistä aina kun mahdollista. Summat on niin pieniä, että ei siinä konkurssia tule, jos vähän ylimääräistäkin maksaa, mutta tänään pyöräriksa vei minut väkisin jonkun matkamuistokaupan eteen. Sanoin monta kertaa, että en aio ostaa mitään, en huiveja, en marmoripatsaita, en yhtään mitään. Uskoi vasta kun lähdin kävelemään pois, minkä jalkeen hän tuli perässä ja vei minut minne halusinkin. Kiltille pehmollekin kasvaa äkkiä kovempi nahka näissä piireissä.

Ihmiset sinällään ovat täällä varmaan iha kuin missä tahansa, mutta muutaman viikon syväluotauksella voin vakuuttaa, että ihmisten arvo on täällä hyvin moninainen ja kyseenalainen. Voi kysyä, tuliko hapokkuus yllätyksenä… No ei tullut, mutta silti asian kokeminen on toisella tavalla silmiä avaavaa nyt, kun on päässyt lähemmäksi tavallista intialaista arkea koulussa, perheessä, työkuvioissa. Huippuunsa vietyyn tasa-arvoon tottuneena on vaikea ymmärtää ja katsoa sivusta sitä, miten ihmissuhteet täällä toimivat ja rakentuvat. Koko yhteiskunnan toimiminen sujuvasti tuntuu vaativan sitä, että joku aina palvelee toista, ja joku pokkuroi aina jotakuta ylempäänsä. Ja rehellisyys ei ole kovi kurssissa monilla. Elämä on täällä niin raadollista ja kovaa, että moraali määrittyy selviytymisen logiikalla, sanoi viisas ystäväni. Ulkopuolisena on kuitenkin vaikeaa ja pinnalllista analysoida ja arvottaa tätä systeemiä, koska tunnen sitä vielä niin vähän. Jatkan tutkimuksia!

Suurta huomiota, ihmetystä ja huvitusta olen aiheuttanut kertomalla ikäni ja siviilisäätyni. 40 vee ja ei naimisissa?! Imartelee kovasti, että kukaan ei usko minun ikää, mutta yksinelämistä saa kyllä selittää usein ja hartaasti. Tänään tuktuk-kuski kysyi taas tutut kysymykset: What country are you from? Ooh..Finland, nice country. How many children you have? No children?? Husband? No.. Whyyy? Yleensä kysyjä on tyytyväinen, kun sanon, että on mulla paljon lapsia koulussa, ja suomalainen nainen elää erittäin hyvin myös sinkkuna. Nytkin selitys kelpasi. Sitten tämä sama kuski kysyi, mihin aikaan voi tulla hakemaan minut tänään elokuviin! 

Kävinkin muuten katsomassa elämäni ensimmäisen Bollywood-filmin (en tämän autokuskin kanssa kuitenkaan!). Pääosissa oli suuri intialainen stara Salman Khan. Kokemus oli hauska, vaikka itse elokuva oli aika hölmö. Hauskaa oli seurata ihmisten eläytymistä ja osallistumista elokuvan aikana; aina kun Salman tai ihana vastanäyttelijänsä ilmestyivät kankaalle, alkoi valtava hurraaminen ja taputus. Puhumattakaan pääparin hellistä hetkistä! Elokuvissa ja musiikkivideoissa on paljon erotiikkaa ja peiteltyä seksiä, ja se kai se villitsee. Elokuviin aion toistekin, se oli tosi viihdyttävää, ja tarinankin ymmärsin melko hyvin saadessani vieruskaverilta käännösapua.

Huomisaamuna kuudelta menen katsastamaan Taj Mahalin, että onko se niin kaunis ja vertaansa vailla kuin annetaan ymmärtää. Anivarhain siksi, että se voi olla ainut tapa valttää hukkumasta ihmisjoukkoihin, koska on viikonloppu ja se tietää tungosta kaikkialla nähtävyyspaikoilla. Ehkäpä onnistun olemaan paikalla yhtäaikaa myös auringonnousun kanssa! 

Näitä kuppeja vartioin minä, Hasu.

Eevan kanssa kaupoille menossa. Saankohan tältä reissulta yhtään kuvaa, jossa minun naama ei ole hikinen...

Sareja ja kankaita lahjaksi opettajille.

Agra bulls. Iso lauma rynni vastaan, minne lie menossa.

Vähän suurempi määrä rannekoruja.

Sitruunamehumies.

Nämä on paikallisia sipsejä, mausteisia snackeja.

Yksi kurpitsa, kiitos. Laita tuonne ostoskassiin pään päälle.

Poika halusi kuvaan ja porttikin oli kaunis.

Nämä samosat kypsyvät kakkaenergialla.

Hymyilevät lapset pääsevät aina kuvaan!

Kukkaispojat.

Kameli-keme, kemeli-kame...

Lämpimiä tuulahduksia Intiasta

Vihdoinkin! Blogin aloitus on kuumoitellut jo monta viikkoa, mutta vasta nyt sain ensiapua koneelleni ja voin kirjoittaa sillä tekstiä. Läppärin muutama nappain on rikki, ja käytin tänään sita huollossa. Diagnoosi oli senkaltainen, että korjaus saa odottaa Suomeen, mutta ostin ylimääräisen näppäimiston pelastamaan nämä Intian kuukaudet.

Olen nyt Agrassa, legendaarisen Taj Mahalin sijoilla. Agra on isohko kaupunki parin sadan kilometrin päässä kotoa Orchhasta. Eevalla, jonka koulussa siis auttelen, on täälla kaksi hotellia, joten oleskelu Agrassa onnistuu mukavasti. Sain ihanan huoneen Ray of Maya-hotellista, ja nautin tästä ylellisyydestä nyt täysillä ennen paluuta melko karuun huoneeseeni Orchhassa. Agrasta en osaa sanoa viela sen enempaa, tulin vasta illalla, mutta palailen tahan kaupunkiin myohemmin kuvien ja fiilisten muodossa.

Nyt on kolme Intian viikkoa takana, asettumista tanne ja monien tapojen opettelua ja omaksumista. Kaikesta olen nauttinut! Kaksi aikaisempaa Intian reissua ovat tietysti helpottaneet tänne tuloa, eikä kaikkea ole tarvinnut ihmetellä ihan niin paljon. Aika moneen ihmeellisyyteen reagoi jo pelkastaan ajatuksella "no tämä on Intia...". Enkä tarkoita sitä vähätellen, vaan vain toteamalla joka kerta tämän maan ainutlaatuisuuden, sekä hyvässä että pahassa. Ihmisiltä olen saanut ihanan vastaanoton, ja saan olla rauhassa outo länkkäri, onhan Maya-koulussa toki totuttu ulkomaalaisiin ja suomalaisiinkin jo pitkän aikaa. Orchhan kylän raitilla saa toki jatkuvasti ukkojen tuijottelua ja kontaktiyrityksiä osakseen, mutta niitä oppii nopeasti olemaan huomioimatta. Eevan toetamus ennen tuloani oli osuva: Jos olet nuori ja kaunis, saat huomiota ja lähetysmisyrityksiä. Jos taas vanha ja ruma, sama homma:) Joten olisi aika erikoista, jos saisin olla aiva rauhassa. Itse voin vaikuttaa siihen niin, että kuljen suht` säädyllisissä vaatteissa - siis täkäläisellä mittapuulla- joka tarkoittaa, että sääret ei paljon vilahtele ja rintamus ja hartiat pysyvät peitettynä. Samalla kunnioitan myos näitä ihmisiä ja heidän tottumuksiaan. Orchha on hinduille pyhä kaupunki, ja ehkä senkin vuoksi aika vanhoillinen tavoiltaan.

Välillä olen epäsosiaalinen suomalainen ja haluan omaa rauhaa, mutta sepä ei olekaan niin yksinkertaista täällä. Minulla on oma hotellihuone, ja silloin tälloin yritän hautautua sinne tietokoneen ja kirjan kanssa. Eevan talolla asuvat vakituisesti myos hänen tyontekijänsä Shahid ja Sanjeev, ihania tyyppejä molemmat! Mutta heidän mielestään olen nyt osa huushollia, ja odottavat minun hengailevan talolla kaiken aikaa ja ihmettelevät minun itsenäistymisyrityksiä. Mitä ihmettä mie yksin siellä hotellilla teen?? Ovatko he jotenkin loukanneet minua, kun haluan olla heitä erossa? On tietysti ihanaa ja liikuttavaa tuollainen huolenpito ja seurallisuus, he ovat hauskaa ja välillä hulvatonta seuraa, ja saan heidän luonaan myos oikeaa ihanaa intialaista ruokaa monta kertaa päivässä. Joten kaipa mie yritän olla yltioseurallinen nämä kuukaudet ja nautin sitten erakkoelämästä taas Suomessa, siellä se ei ole yhtään vaikeaa!

Ihaninta täällä ovat siis ihmiset, nämä minun kaverit ja koulun oppilaat. Opekollegat osaavat todella vahan englantia, ja on vienyt aikaa oppia tuntemaan heitä. Luulen kuitenkin että kollegiaalisuus tästä vain paranee, ja saamme toisiltamme uusia eväitä myos tyohon. Siitä enemmän myohemmin, kouluasiat vaativat aivan oman tarinansa täällä blogissa!

Kolmen viikon aikana pää ja sydän ovat tietysti täyttyneet monilla monilla ajatuksilla ja fiiliksillä, yritän alkaa tuota sumaa purkamaan pikkuhiljaa. Kuvilla saan varmaan välitettyä tuntemuksia ja tämän maan omaleimaisuutta paremmin kuin koskaan sanoilla.

Torniojoen ja Aalisjoen tyttärellä on hyvä olla joki. Betwa river iltahämärissä.

Näkymä Orchhaan minun hotellin terassilta. Joskus tuossa joessa on vettä, joskus ei.

Minun lempparipojat aamurukouksella.

Tyypillinen pieni sekatavarakauppa ja pienet kauppiaanalut.

Ei se parkkeeraus ole niin justiinsa...

Susi ja lammas.