Koulupäiviä ja festivaaleja

19.10.2012

Intiassa osataan juhlia. Ja usein! Luterilaisena tiukkapipona sitä ihmettelee täkäläisten taitoa heittäytyä juhlatuulelle milloin mistäkin, ja monen päivän ajaksi. Silloin ei tulla kouluun, ja luulenpa että monesta muustakaan velvollisuudesta ei oteta painetta. Olen yrittänyt selvittää vanhemmille, että eikö olisi ihan kohtuullista tulla neljäksi aamutunniksi kouluun, ja aloittaan juhliminen sen jälkeen.. Olen varmaan varsinainen ilonpilaaja. Tänään alkoi viikon mittainen Durkha-festivaali, jolloin naiset paastoavat.  Äitien paasto vaikuttaa siihen, että lapsia jää kotiin, syy ei ole vielä minulle selvinnyt. Parin viikon päästä vietetään muslimien Id-juhlaa, ja silloin on ihan virallisestikin lomaa kolme päivää. Juhlista suurin, meidän joulua vastaava Diwali on vuorossa marraskuun lopussa. Silloin joka puolella maata on suuria ilotulituksia, lahjoja vaihdetaan ja naiset näyttäytyvät kylillä upouusissa sareissaan.

Tälläkin hetkellä kylä raikaa jonkinlaista rumpukoneella terästettyä uskonnollista laulua -  ja se todellakin raikaa yötä myöten aamuun asti!  Juhlat ovat pääasiassa uskonnollisia hindujen juhlia, jotka keskittyvät temppelien ympärille. Ihmettele siinä sitten, jos juhlaväki ei aamulla jaksa vääntäytyä ylös ja koulun penkille.

Viime viikolla poissaolijoiden määrä koulussa alkoi olla niin huipussaan, että lähdimme kahden opettajan kanssa kotikäynnille tarkistamaan, missä lapset ovat. Poissaoloja ei ole tapana ilmoitella, ja välillä koulusta käsin täytyy tehdä täsmäiskuja kotiin. Aika paljon lapset sairastavat, ja hyvin usein malariaa. Kouluikäisillä malaria hoituu useimmiten lääkkeillä, mutta aika pitkään se pitää ihmisen heikossa kunnossa. Alle viisivuotiailla malaria voi olla tappava tauti, varsinkin jos lääkkeisiin ei ole perheellä varaa. Koululaisten lisäksi koulun opettajat ja kokki ovat tänä syksynä saaneet malarian, mutta kaikki ovat onneksi kunnossa nyt. Minun hyvää terveyttä täällä on ihmetelty, koska ulkomaalaiset yleensä aina saavat mahatauteja sun muuta melko helposti näissä kropalle vieraissa oloissa. Olen todellakin ollut täysin terve koko ajan! Ainoastaan hyttyset koettelivat sietokykyä alussa, mutta niittenkin kanssa olen ilmeisesti nyt sujut. 

Kodeissa meidät otettiin hyvin vastaan. Ajattelin ensin, että minusta kielipuolena  ei varmaan ole 
paljon iloa sillä reissulla, mutta opettajat laittoivat minut esittämään asiamme (pienellä käännösavulla toki…)  ja ehkä se oli tehokas tapa, sillä köyhissä kodeissa ulkomaalainen vieras otetaan suurella mielenkiinnolla ja arvostuksella vastaan.  Yritin olla napakkana, ja selittää koulun, läksyjen ja vanhempien tuen olevan lapsille tärkeää.  Seuraavana päivänä melkein kaikki olivatkin koulussa, joten olimme tyytyväisiä keikkaamme! Jälkeenpäin opettajat naureskelivat koululla muille, kuinka Henna huuteli kaikille ohikulkijoille ja naapureillekin ”namaste!” ja ”hello!” – heistä se oli hyvin huvittavaa, koska he itse olivat vakavalla asialla liikkeellä, ja silloin ei ole hyvä olla liian kohtelias…

Reissuni on nyt puolivälissä. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen, vaikka aina ne eivät ole olleet mukavia ja joskus olen tuntenut ahdistusta epävarmuudesta, mitä täällä eläminen väistämättä tarjoaa välillä. Monien elämä on päivittäistä selviytymistaistelua, mutta siltikin he hymyilevät aidosti ja ovat anteliaita ja vieraanvaraisia, kyynisyyteen en ole täällä törmännyt. Lämpimiä kohtaamisia riittää joka päivälle. Ihmisten avoin suhtautuminen minuun ja kotiin kutsuminen välittömästi  ensimmäisellä tapaamisella on normaalia,  ja ystävyys syntyy nopeasti, mikä on vierasta meikäläisittäin – jäyhä suomalainen on todellakin hitaasti lämpiävää sorttia näihin verrattuna. Suomalaisethan jopa kehuskelevat sillä, kuinka vaikea heidän ystävikseen on päästä (vaikkakin ystävyys on sen jälkeen lujaksi solmittu), mutta kyllä soisin itseni oppivan täkäläisiltä sitä, kuinka luontevasti uusia ihmisiä voi lähestyä.  Intialaisille on helppoa sanoa kohteliaisuuksia ja saada toiset hyvälle tuulelle. Opettajat koulussa kehuvat päivittäin kaunista kynsilakan tai hiusten väriä, uutta vaatetta.. Intialaiset naiset ovat köyhyydessäänkin hyvin turhamaisia ja kauneuden päälle. Ja huumori täällä kukkii! Asioille osataan nauraa, joskus päin naamaakin, mutta ei koskaan pahalla tarkoituksella.

Tällä viikolla kuulemma satoivat ensimmäiset lumihiutaleet Suomessa. Se on aina yhtä jännittävä hetki, kuten lapsena, syksyn vaihtuminen talveksi on jotenkin raikasta ja puhdistavaa. Täälläkin ilma viilenee selvästi illasta aamuun, vaikka keskipäivällä on vieläkin tukalan kuuma. Nautin varsinkin aamun viileydestä, jolloin on mukava ajella pyörällä kouluun ilman, että on yltä päältä hiessä.  Joka aamu ajellessa ihmettelen omaa etuoikeutta nauttia  tästä maasta, ihanista maisemista, ihmisistä, sekä vapautta normaaleista velvoitteista, mahdollisuutta  vain elää päivän kerrallaan. Helppo elämä on joskus aivan paikallaan.

Ps. Meninkin kehuskelemaan rautaisella vatsallani..Juuri nyt ramppaan vessassa vähän väliä - syynä luultavasti jäätelö, jota söin eilen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Eevan kotiapulainen oli keksinyt, että oli minun syntymäpäivä.. ja sen kunniksi saimme erityisen hyvää ruokaa ja jätskiä jälkkäriksi. Ja koska kyseessä oli mielikuvitussynttärit, sain päättää ikänikin aivan vapaasti. Ja miehän haluaisin olla aina vain 25!

Tänään pääsin jälleen yllätysjuhliin, tutun räätälin siskontytön (!) kihlajaisia vetettiin isolla meiningillä, koulun väkeäkin kutsuttiin ja menin Shahidin kanssa pistäytymään. Ja syömään! Sen seitsemää sorttia, ja lopuksi jäätelöä..Nyt sitten maha kiittää makeista hetkistä. 

  Pps. Kirjasin tekstini viime viikolle, jolloin jo kirjoitin sen. Kuvien liittäminen meinaa vaan olla kahdotonta huonon nettiyhteyden vuoksi, joten sain julkaistua tämän vasta tänään. Ei se ole niin päivän päälle täällä...alan oppia intialaisille tavoille ilmeisesti! Anteeksi siis, että annoin ootella päivitystä näin pitkään - ja ihanaa, että sitä ootellaan!

Joskus kläpit häätyy hakea koulunpenkille.

Erikoisen suloinen vauva.

Joskus oppii paremmin, kun pääsee ulos luokasta.. Chaya.

Opettajakaverini isoisä.

Rabita-kollega, mie ja Rabitan äiti.

Rashmi kävi kylässä pelleilemässä.

Tässä tunnelmia kihlajaisjuhlista. Joraus oli niin kiihkeää, että minun kameralla oli vaikeuksia pysyä mukana..

Tässä syntyy munakoisocurrya kookosmaidolla.

Voilá!

Yhtenä iltana menimme katsomaan festivaalistagea....

.... siellä tapasimme tuttavamme Ranin, joka kutsui meidät teelle. Lisäksi hän halusi pistää kampaukset uusiksi.

Onko se nyt parempi :)

Ilta oli loppujen lopuksi tosi hauska, kun talo (=yksi huone) täyttyi naapureista ja kulmakunnan lapsista. Me joimme teetä keskellä huonetta ja reilut kymmenen ihmistä seisoi ympärillä ja ketseli toimitusta.